Taantuma vai kehitys?

Tekniikka ja antiikki

Länsimaisen kulttuurin alkulähteen etsijälle antiikin Kreikka ja Rooma ovat erikoisasemassa. Näissä maissa syntyi 500-luvulta eKr. alkaen suuri osa siitä, mikä käsitetään ihanteeksi politiikan, taiteen, kirjallisuuden, tieteen ja filosofian alueella.

Onko antiikki yhtä keskeisessä asemassa myös ihmisen ja tekniikan historiassa? Kuten tulemme näkemään, ei tähän aina ole löytynyt itsestään selvää vastausta. Monet historioitsijat ovat väittäneet, että tuon ajan yleiseen kulttuuriseen kehitykseen verrattuna antiikin tekninen taantuma on hätkähdyttävä. Toiset kuitenkin muistuttavat, että antiikin ajallakin eli huomattavia teknikkoja ja keksijöitä. Esimerkiksi käy Arkhimedes, joka teki monia kuuluisia keksintöjä ja väitti vipuvarren teoreettisen periaatteen esittämisen yhteydessä, että hän voi liikuttaa maailmaa, jos hänellä on vain kiinteä piste jolla seistä. Tai ajatelkaapa vesiratasta - erästä kaikkien aikojen käänteentekevimmistä keksinnöistä - joka on peräisin antiikin yhteiskunnasta.

Palaamme vielä antiikin tekniikan arvottamiseen, mutta ensiksi hieman yleistä taustaa.

Välimeren kulttuuri

Antiikin Kreikka erosi merkittävästi aiemmista korkeakulttuureista. Se ei ollut suuri keskitetty valtiokokonaisuus. Kreikkalaiselle yhteiskunnalle olivat tyypillisiä sen sijaan monet pienet itsenäiset kaupunkivaltiot keskellä Välimeren saarten ja rikkinäisten rantaviivojen mosaiikkia. Vuoristoisessa ympäristössä kukin kaupunkivaltio muodostui periaatteessa pienen viljellyn tasangon ympäröimästä kaupungista, jota rajoittivat meren ja vuorten asettamat luonnolliset rajat. Talous perustui maanviljelylle, mutta kaupungit kehittyivät myös kauppa- ja käsityökeskuksiksi.

Kreikkalaiset kaupunkivaltiot eivät sijainneet vain nykyisen "oikean" Kreikan alueella, vaan myös Mustan meren rannikoilla, Vähässä-Aasiassa, Sisiliassa ja Etelä-Italiassa, Pohjois-Afrikassa ja muualla Välimeren alueella. Kreikkalaisen asutuksen painopiste oli kuitenkin Aigeian merta ympäröivällä alueella.

500-luvun puolivälissä eKr. Välimeren ympärillä oli noin 1500 kreikkalaista kaupunkivaltiota. Välimeri teki alueesta myös yhtenäisen. Kaikki kaupungit sijaitsivat korkeintaan 40 kilometrin päässä rannikosta. Mitä tulvat olivat Egyptille ja muille jokikulttuureille, sitä Välimeri oli kreikkalaisille.

Välimerellä oli monia hyviä puolia. Se on ainoa suurempi sisämeri ja omaa edellytykset nopealle, halvalle ja kohtuullisen turvalliselle liikenteelle, joka pystyy palvelemaan laajaa maantieteellistä aluetta. Oli esimerkiksi halvempaa ja yksinkertaisempaa laivata vehnää Syyriasta Espanjaan - Välimeren toiselta laidalta toiselle - kuin kuljettaa sitä kärryillä parikymmentä peninkulmaa maitse. Lisäksi rannan jatkuva läheisyys suojasi aluksia huonolta säältä ja helpotti navigointia.

Siten ei ole sattuma, että Aigeian merta ympäröivä alue - saarten, niemien ja lahtien labyrintti - kohosi rikkaan kaupunkikulttuurin keskukseksi. Meriteitse käytävä kauppa synnytti edellytykset viiniä ja oliiviöljyä tuottavalle markkinasuuntautuneelle maanviljelylle sekä keramiikan ja muiden käsityötuotteiden valmistukselle.

300-luvun lopulla eKr. yhteiskunnan luonne muuttui. Pienten itsenäisten kaupunkivaltioiden aika oli ohi. Ensin Aleksanteri Suuren johtamien makedonialaisten ja myöhemmin roomalaisten tekemien valloitusten seurauksena Välimeren alue muuttui suurten keskitettyjen valtioiden hallitsemaksi. Aleksanteri Suuren valloitusretkeä seurannutta aikakautta kutsutaan kulttuurihistoriassa hellenismiksi.

"Demokraattinen metalli"

Teknisten välineiden suhteen kreikkalaisilla oli aikaisempiin korkeakulttuureihin verrattuna eräs etu puolellaan. He olivat oppineet raudan ja teräksen valmistustaidon. Siinä ei itsessään ollut mitään uutta, eivätkä kreikkalaiset olleet sitä keksineet. Raudanvalmistustekniikan alkuperä on jäänyt hämäräksi. Sen kuitenkin uskotaan kehittyneen Vähässä-Aasiassa toisella vuosituhannella eKr. ja levinneen kreikkalaisille 1200-luvulla eKr.

Eräänä osoituksena siitä, että kreikkalaiset osasivat ensimmäisellä vuosituhannella eKr. valmistaa rautaa, on usein lainattu Odysseian kohta. Siinä kuvaillaan, kuinka Odysseus miehineen pakenee yksisilmäisen jättiläisen, Polyfemos-kykloopin luota sokaistuaan hänet palavalla seipäällä.

"Hehkuun kärventyi heti ripset, kulmien karvat, silmän pois tuli poltti ja juuretkin sihinällä. Kuin vesikylpyyn ahjostaan posahuttavi kylmään seppokin kirveen tai ison piilun, soi kohu suuri, kun tae karkaistuu - sepä raudan on ryhti ja voima: rungon oliivisen puhkoma noin sähis silmä ja kiehui." (Suom. O. Manninen)

Tässä on tietysti kyse vertauksesta. Mutta näemme siitä, että niin kertojan kuin kuulijankin on täytynyt tuntea eräs raudanvalmistuksen keskeisimmistä vaiheista: karkaisu, jossa takomisaihio muutetaan äkillisellä jäähdyttämisellä kovaksi ja taipuisaksi.

Rauta on erikoinen metalli. Itse asiassa se ei ole kovinkaan kiinnostava aine - ainakaan jos puhumme raudasta alkuaineena. Puhdas rauta on epävakaa aine, eikä sille löydy paljonkaan käyttöä. Se, mitä yleensä kutsumme raudaksi (tai teräkseksi), on sen sijaan raudan ja hiilen ja useimmiten myös muiden aineiden seos. Raudan ominaisuudet riippuvat suuresti seosaineiden suhteista. Lisäksi ominaisuuksiin vaikuttavat karkaisu ja muut käsittelytavat.

Raudan valmistajan on siten otettava huomioon monia tekijöitä. Mutta mikäli tekniikka hallitaan, päästään vastapainoksi hyvään tulokseen. Useat mahdolliset seosaineiden yhdistelmät ja muut tekijät mahdollistavat valmiin raudan ominaisuuksien muuntelemisen. Toisin kuin pronssiseoksen sisältämät metallit, ovat teknisen raudan ainesosat varsin yleisesti esiintyviä. Pronssi ei olisi koskaan voinut levitä yleiseen käyttöön. Se jäi ylempien luokkien yksinoikeudeksi. Rautaa on sitävastoin kutsuttu "demokraattiseksi metalliksi".

Hefaistos, tulen ja seppien jumala: maljakkomaalaus 500-luvulta eKr. Hefaistos kuvataan usein ontuvana ja naurettavana hahmona, joka kuvastaa yläluokan alentuvaa näkemystä käytännöllisen työn tekijöistä.

Englantilainen arkeologi Gordon Childe on kuvannut raudan merkitystä seuraavasti:

"Halpa rauta 'demokratisoi' maanviljelyn ja teollisuuden ja jopa sodankäynnin. Jokaisella viljelijällä oli nyt varaa hankkia rautakirves uuden maan raivaamiseen sekä rautainen auranterä kivisen maaperän muokkaamiseen. Jokaisen tavallisen käsityöläisen oli mahdollista hankkia joukko rautatyökaluja, jotka tekivät hänestä kuninkaitten, jumalten ja suurmiesten huolenpidosta riippumattoman. Rauta-aseilla varustautunut kansa pystyi kohtaamaan pronssikauden soturit entistä tasaveroisempana, ja köyhät takapajuiset barbaarit kykenivät uhkaamaan sivistyneiden valtioiden sotajoukkoja, jotka yksinoikeus pronssiaseisiin oli tähän asti tehnyt haavoittumattomiksi."

Raudan merkitystä ei pidä kuitenkaan liioitella. Vaikka raudan valmistustaito levisi kaikkialle, olivat kivityökalut edelleen tavallisia. Lisäksi puu säilytti vielä pitkään modernilla ajalla asemansa hallitsevana rakennusmateriaalina kun kyse oli erilaisista laitteista ja teknisistä apuvälineistä.

Aakkoset

Gordon Childe nimeää raudan lisäksi kaksi "kansanomaista keksintöä", jotka olivat kreikkalaisen yhteiskunnan kehityksen kannalta tärkeitä: lyöty raha ja aakkoset.

Kätevänä vaihtovälineenä raha - määrätyn muotoiset ja vakiopainoiset metallipalat - helpotti ennen kaikkea viljelijöiden ja käsityöläisten kaupankäyntiä.

Aakkoskirjoitus eroaa varhaisemmasta ideografisesta kirjoituksesta siten, että kukin merkki edustaa äännettä, ei sanaa tai käsitettä. Aakkoskirjoitus on toisin sanoen foneettista kirjoitusta. Tällaiseen kirjoitukseen tarvitaan vain murto-osa ideografisen kirjoituksen vaatimasta merkkimäärästä. Siten aakkoset toivat luku- ja kirjoitustaidon aikaisempaa huomattavasti suuremman ihmisjoukon ulottuville. Aakkoset kuuluvat itse asiassa kaikkien aikojen ratkaisevimpiin keksintöihin ja merkitsivät tietoteknistä edistysaskelta, jolla oli erittäin suuri merkitys kulttuurielämässä yleensäkin. Erityisesti tämä koski tieteellistä ja filosofista ajatusperinnettä, joka on antiikin suurin lahja kulttuurillemme. Pohtikaamme siis jonkin verran mikä kreikkalaisissa aakkosissa on niin erityistä. Sen jälkeen käsittelemme joitain muita tekniikan ja "tietojenkäsittelyn" suhteen aspekteja.

Kreikkalaiset eivät kehittäneet foneettista kirjoitusta ensimmäisinä. Kukin sana muodostuu yhdestä tai useammasta tavusta. Tavu puolestaan koostuu vokaalista tai diftongista sekä yhdestä tai useammasta konsonantista. Ensimmäisissä foneettisissa kirjoitusjärjestelmissä käytettiin periaatteessa yhtä merkkiä kutakin erillistä tavua kohti. Koska erilaisia tavuja on hyvin paljon, sisälsi tämänkaltainen kirjoitusjärjestelmä paljon merkkejä. Foinikialaiset, joilta kreikkalaiset saivat inspiraation aakkosiin, olivat yksinkertaistaneet foneettista kirjoitusjärjestelmää. He järjestivät tavut ryhmiksi ja antoivat kullekin ryhmälle sitä vastaavan merkin. Ratkaiseva tekijä ryhmityksessä oli tavun alkukirjain. Tavut "ka, ke, ki, ko, ku" ilmaistaan siten samalla symbolilla, vaikkapa kirjaimella k. Lisäksi puhtaita vokaaleja varten oli jo olemassa merkit. Siten merkkien määrä väheni. Samalla tekstin monitulkintaisuus kuitenkin lisääntyi. Lukijan oli pääteltävä käyttöyhteydestä tapaus kerrallaan, mitä mahdollista tavua merkki symboloi.

On helppo ymmärtää, kirjoittaa Eric Havelock - tutkija jolta edellinen ajatusmalli on peräisin - miksi esikreikkalainen kirjoitusjärjestelmä ei päässyt tavumerkkejä pidemmälle. Tavut voidaan lausua. Ne ovat empiirisesti ymmärrettäviä. Pelkkiä konsonantteja sitävastoin ei voida lausua. Ne ovat "abstrakteja" äänteitä. Niitä ei voida lausua yksinään, vaan niiden ymmärtäminen vaatii vokaalin apua (sana konsonantti merkitsee suunnilleen "yhteen sointuvaa"). Emme voi esimerkiksi sanoa ääneen pelkkää k-kirjainta. Sen sijaan voimme sanoa "ko".

Kreikkalaisten suuri, todennäköisesti 600-luvulla eKr. toteutettu innovaatio oli, että he loivat lausuttaviksi mahdottomille konsonanteille omat merkkinsä. He "keksivät" puhtaat, abstraktit konsonantit! Tavut - esimerkiksi "ka, ke, ki, ko, ku" - kirjoitetaan siten tavumerkkien sijasta kahdella tai useammalla merkillä, konsonantilla k ja sitä seuraavalla vokaalilla. Tämä voi vaikuttaa entistä monimutkaisemmalta. Käytännössä asia oli päinvastoin. 20-30:n konsonantti- ja vokaalimerkin aakkosiin sisältyvät "peruselementit", "atomit", joita voidaan yhdistellä loputtomasti ja jotka siten voivat symboloida kaikkia mahdollisia puhuttuja sanoja.

Merkkien määrän vähenemisen ohella suuri edistysaskel oli, että puhutut sanat voitiin nyt esittää jokseenkin yksiselitteisellä tavalla. Enää ei ollut välttämätöntä tulkita merkin sisältöä sen käyttöyhteydestä käsin. Aakkosten avulla kirjoituksesta tuli "jähmettynyttä" tai "jäätynyttä" kieltä.

Tämän tietoteknisen keksinnön merkitystä kulttuurillemme voi tuskin kylliksi korostaa. Aakkoskirjoituksesta tuli kirjaimellisesti (huomatkaa metafora) tekstinkäsittelytekniikka. Etsimme antiikin Kreikasta - Platonin ja Aristoteleen kaltaisista filosofeista - länsimaisen tieteellisen ja filosofisen ajatustradition alkukotia. Syvemmän ajattelun 500- ja 400-luvuilla eKr. tapahtuneen äkillisen kukoistuksen syistä on monia teorioita. Aakkosten keksiminen ei ollut ainoa syy. Se oli kuitenkin epäilemättä tärkein syy siihen, että ajattelu kehittyi niin nopeasti. Ilman uutta sanojen esittämis- ja varastointitekniikkaa ei antiikin ajatustraditiota olisi. Aakkosten avulla filosofit pystyivät kirjaimellisesti muodostamaan käsitteitä ja konstruoimaan merkityksiä ja tekstejä, joita senaikaiset ja myöhemmät kollegat sitten saattoivat analysoida ja kritisoida - "jähmettyneellä" ja "jäätyneellä" tavalla.

Papyrus ja pergamentti

Tässä yhteydessä on luontevaa sanoa jotain kirjoitusmateriaalien merkityksestä. Pitkissä teksteissä kreikkalaiset käyttivät lähinnä papyrusta. Ruokomaisesta heinälajista valmistettu papyrus muotoiltiin metrien pituisiksi arkeiksi, jotka säilytettiin rullina. Myös puulevyjä käytettiin. Niiden huonona puolena oli tietysti paloherkkyys ja soveltumattomuus suurten tekstimäärien varastointiin.

Myös papyruksella on huonot puolensa, paloherkkyys ja rajallinen säilyvyys. Papyrusrullasta ei sitä paitsi ole aina helppo etsiä tai löytää informaatiota. Lukijan on kierrettävä teksti vähitellen auki molemmilla käsillään. Siten muistiinpanojen tekeminen ilman orjien apua oli vaikeaa. Samoin tietyn kohdan hakeminen papyrusrullasta oli hankalaa (vrt. mikrofilmirullat). Lisäksi papyrusrullan varastointikapasiteetti oli rajallinen. Yksi rulla oli tavallisesti 6-8 metriä pitkä, joten laajempiin teksteihin tarvittiin useita rullia.

Emin Tengström on jännittävällä tavalla analysoinut, kuinka kirjoitusmateriaalin valinta voi olla kulttuurisen ja yhteiskunnallisen kehityksen ratkaiseva tekijä. Hän osoittaa muun muassa, kuinka papyrusrullille varastoidun informaation hyödyntämisen vaikeudesta tuli ajan kuluessa filosofian ja tieteen kehitystä haittaava tekijä. Tämä koski ennen kaikkea roomalaista kulttuuria, joka käytti hyväkseen kreikkalaisen antiikin perintöä. Kun roomalaiset nousivat johtavaan asemaan, oli varastoidun informaation määrä saavuttanut kriittisen tason. Suuresta määrästä papyrusrullia oli yksinkertaisesti vaikea etsiä ja löytää tietoa. Kirjoitusmateriaalin rajoitukset muodostivat siten esteen filosofian ja tieteen kehityksen jatkumiselle.

Papyrusrullien rajoitukset voitettiin ennen kaikkea kahdella teknisellä muutoksella. Ensinnäkin rullat korvattiin codexilla - yhdestä tai useammasta taitetusta sivusta koostuvalla kirjantapaisella kirjoitusniteellä. Toiseksi papyrus korvattiin pergamentilla, nahasta valmistetulla kirjoitusmateriaalilla. Tuloksena olivat kirjoitukset, jotka pergamentin ominaisuuksien ansiosta olivat kestäviä ja sivujärjestelmän ansiosta saattoivat sisältää paljon tekstiä. Etsitty kohta voitiin helposti selata esille.

Tätä uutta kirjallisen informaation välinettä ryhdyttiin käyttämään laajemmin neljännellä vuosisadalla jKr. Tengström näkee tämän liittyvän maallisen ja kirkollisen byrokratian kehitykseen. Näiden oli jatkuvasti haettava laajoista teksteistä ja arvovaltaisista lähteistä perusteluita päätöksilleen ja toimilleen. Erityisen usein oli käännyttävä Raamatun puoleen. Ja tällöin tarvittiin lujaa, selailukelpoista kirjaa! Pergamentissa oli papyrukseen verrattuna se hyvä puoli, että tekstiä voitiin muuttaa. Tämä lisäsi suuresti tekstin kopioinnin luotettavuutta (joskin kyseessä oli myös uhka vanhoille teksteille koska kirjoitusmateriaali voitiin nyt käyttää uudelleen).

Aakkoset ja kirjoitusmateriaalin valinta ovat siten varhaisia esimerkkejä siitä, kuinka tekniikka voi luoda sekä mahdollisuuksia että rajoituksia yhteisön tietojenkäsittelylle. Seuraavassa jaksossa kohtaamme vielä yhden antiikista peräisin olevan esimerkin siitä, kuinka tekniikka saattaa vaikuttaa tieteen ja filosofian sisältöön. Kyse on tekniikan kyvystä antaa käyttöömme metaforia, kuvia ja malleja, joista maailmankuvamme muodostuu.

Määrittelevä tekniikka

Ensimmäisten kreikkalaisten luonnonfilosofien uskotaan olleen hyvin perehtyneitä käsityöläisten työhön. He elivät 500-luvulla eKr. Miletoksen ja Efesoksen vilkkaissa kauppakaupungeissa nykyisen Turkin länsirannikolla. He pohtivat sellaisia kysymyksiä kuin "kuinka maailma on syntynyt?", "mistä se koostuu?", "miltä maailmankaikkeus näyttää?" tai "kuinka asiat tai oliot voivat muuttua?".

Luonnonfilosofien maailmankuva oli monella tavoin käsityöläisten ja tekniikan maailmasta peräisin olevien kuvien kyllästämä. Miletoksesta kotoisin oleva Anaksimenes, joka opetti ilman olevan maailman perussubstanssi, selitti että "maa syntyi, kun ilma tihentyi samaan tapaan kuin huopa muodostuu villasta". Edelleen hän väitti maan olevan pöydän muotoinen. Taivaankappaleet kiertävät sen ympärillä samaan tapaan kuin huivi kiertyy pään ympärille. Tähdet istuvat lujasti kuin naulat taivaan kristallikannessa.

Maailman kuvailu käsityöläisten elämästä peräisin olevien yksinkertaisten kuvien avulla väheni seuraavina vuosisatoina filosofisen ja tieteellisen ajattelun kehittyessä ja sofistikoituessa. Filosofit ryhtyivät halveksimaan kaikkea käytännön ruumiillista työtä. Tämä johtui ennen kaikkea kreikkalaisesta talouselämästä - ja samalla tavoin myöhemmin roomalaisesta - joka 400-300-luvulta eKr. alkaen perustui orjuuteen systemaattisena tuotantotapana. Kun maanviljely ja käsityö muuttuivat orjien työksi, oli kaikki ruumiillinen työ vapaille miehille arvotonta.

Filosofien avoimesta käytännön työn halveksunnasta huolimatta on väitetty, että antiikin filosofian ja tieteen maailmankuva perustui olennaisilta osiltaan analogioille ja metaforille, jotka olivat peräisin käytännön käsityöstä. David Bolter - professori joka tuntee sekä antiikin kulttuurin että modernit tietokoneet - väittää, että jokaisesta yhteiskunnasta löytyy "määrittelevä tekniikka", kuten hänen terminsä kuuluu.

Varustamalla filosofian ja tieteen metaforilla, kuvilla, esimerkeillä, malleilla ja symboleilla antaa määrittelevä tekniikka ihmisen ajattelulle määrätynlaisen muodon ja leimaa hänen maailmankuvaansa. Esimerkkeinä menneisyyden määrittelevistä tekniikoista Bolter esittää 1700-1800-luvulta höyrykoneen ja 1500-1600-luvulta kellokoneiston.

Antiikissa, sanoo Bolter, määrittelevää tekniikkaa olivat käsityöläisen työkalut - savenvalajan dreija, lankaa kehräävä värttinä, puusepän sorvi. Koko maailmankaikkeus näyttäytyi käsityöläisen luomuksena. Jopa Platonin, kaikkein vähiten ruumiillista työtä arvostavan filosofin ajattelua leimasi tekniikka. Kuuluisassa Timaios-dialogissa, joka kuvaa maailmankaikkeuden syntyä, kaikkeuden luojana esiintyy jumalallinen olento, Demiurgi. Demiurgin esikuvana oli epäilemättä käsityöläinen. Platon kuvaa suggestiivisessa myyttimuodossa, kuinka jumalallinen käsityöläinen valmistaa maailmankaikkeuden kuin puuseppä tai savenvalaja.

Toinen Platonin kuuluisa dialogi, Valtio, sisältää usein lainatun esimerkin, joka vie ajatukset käsityöhön ja tekniikkaan. Tässä tarinassa, joka päättää dialogin, Platon kertoo soturista nimeltä Er. Er kuoli, mutta heräsi uudelleen henkiin ja pystyi siten kertomaan mitä oli nähnyt tuonpuoleisessa. Eräs Erin kokemista asioista oli näky maailmankaikkeuden rakenteesta, "välttämättömyyden värttinästä", joka roikkui ketjujen varassa taivaasta. Värttinän kehrä oli malli maailmankaikkeudesta, jossa aurinko, kuu, tähdet ja planeetat ovat kiinni sisäkkäisissä kehissä.

"Ja sen siteiden päihin oli kiinnitettynä Ananken (välttämättömyyden) värttinä, joka panee kaikki kehät pyörimään. Kehrävarsi ja koukku olivat terästä ja kehrä teräksen ja muiden ainelajien sekoitusta. Mutta kehrä oli laadultaan tämmöinen: sen muoto oli sama kuin täkäläisen värttinänkehrän; mutta sen nojalla, mitä hän kertoi, meidän tulee ajatella se sellaiseksi kuin jos yhdessä isossa ontossa ja täydellisesti koverretussa kehrässä olisi toinen pienempi samanlainen ja tarkkaan siihen sopiva kehrä, niin kuin sellaiset maljat, jotka sopivat toinen toiseensa; ja samalla tavoin sitten kolmas ja neljäs ja vielä neljä muuta. Kehriä oli näet kaikkiaan kahdeksan, toinen toistensa sisällä ja ylhäältä katsottuna niiden reunat esiintyivät kehinä, mutta kehrävarren ympärillä ne muodostivat yhden ainoan kehrän yhtenäisen yläpinnan; varsi taas oli ajettu kahdeksannen kehrän lävitse sen keskikohdalta." (Suom. O.E. Tudeer).

Kehrä ja sen myötä eri kehät pyörivät kohtalottaren huomassa.

Tämä Platonin havainnollistama tekniikan puoli - se, että tekniikka on "määrittelevää" ja varustaa meidät metaforilla, kuvilla ja malleilla, joita käytämme maailmankuvamme muodostamiseen - on epäilemättä eräs sen tärkeimmistä aspekteista. Myös meidän ajallamme on luonnollisesti oma määrittelevä tekniikkaansa. Useimmat lienevät David Bolterin kanssa samaa mieltä hänen antaessaan tämän roolin modernissa yhteiskunnassa tietokoneille.

Mekaaniset ihmeet

Edellisessä jaksossa esitettiin esimerkki siitä, kuinka antiikin filosofit käyttivät käsityöstä peräisin olevia kuvia filosofisen maailmankuvansa ilmaisemiseen. Onko olemassa esimerkkejä päinvastaisesta - esimerkkejä antiikin tiedemiehistä ja filosofeista, jotka pyrkivät kehittämään käytännön teknisiä valmiuksia? Heitä löytääksemme on meidän tarkasteltava ennen kaikkea Aleksandriaa - Aleksanteri Suuren Egyptiin perustamaa kaupunkia, joka hellenistisellä ajalla, puoli vuosituhatta 200-luvulta eKr. eteenpäin, oli tieteen ja filosofian suuri keskuspaikka. Tuona ajanjaksona useimmat merkittävät tiedemiehet olivat tavalla tai toisella tekemisissä Aleksandrian ja sen Museionin (josta sana "museo" polveutuu) kanssa.

Museion oli valtion tukema instituutio, joka muistutti enemmänkin korkeakoulua professoreineen ja tutkimuslaitoksineen kuin nykyaikaista museota. Valtio maksoi palkkaa noin sadalle opettajalle, joilla oli käytettävissään tuolloin ennennäkemättömän laajat tutkimusresurssit. Museionissa oli kuuluisa kirjasto, astronominen observatorio, dissektiotilat, eläintarha ja kasvitieteellinen puutarha. Tässä ympäristössä systematisoitiin ja muodostettiin yksittäiset tieteenalat, jotka vaikuttivat tieteelliseen ajatteluun vuosisatojen, jopa vuosituhannen ajan. Täällä oli insinöörejä, tähtitieteilijöitä, lääkäreitä, matemaatikkoja, maanmittareita, maantieteilijöitä ja muita asiantuntijoita.

Henkilöistä, jotka liittyivät Aleksandriaan ja tulivat kuuluisiksi erikoisista keksinnöistään, tunnetuimpia ovat Ktesibios, joka vaikutti 200-luvulla eKr, sekä ensimmäisellä vuosisadalla eKr. toiminut Heron. He hallitsivat laajalti mekaniikkaa ja pystyivät pyörien, köysien, taljojen, hammaspyörien, vipujen, lappojen ja muiden laitteiden avulla rakentamaan erilaisia mekaanisia malleja ja ihmeitä, automaatteja. Kerrotaan esimerkiksi automaattisista nukketeattereista tai temppelinovista, jotka avautuivat automaattisesti kun alttarille sytytettiin tuli. Kuuluisin on Heronin höyrykuula, joka toisinaan esitetään höyryturbiinin edeltäjänä (käytännössä se tuskin milloinkaan toimi).

Heronin höyrykuula oli periaatteessa höyryturbiini. Vesiastia on tulen päällä. Höyry virtaa vasemman putken läpi kuulaan, johon on liitetty kaksi mutkalle taitettua putkea. Kun höyry purkautuu näiden putkien kautta ulos, kuula pyörii.

Ktesibiosin kehittämät urut ovat toinen kiinnostava esimerkki heidän kekseliäisyydestään. Voisi luulla, ettei soittimilla ole tekemistä aiheemme kanssa. Soittimien kehitys on kuitenkin tärkeä osa tekniikan historiaa. Kaikki ovat perillä teknisen kehityksen keskeisestä roolista modernissa elektronisessa musiikkikulttuurissamme. Mutta jo muinoin soittimet olivat usein edustavin esimerkki teknisestä taidosta. Erityisesti tämä koskee urkuja, jotka ovat todellinen musiikkikone. Lisäksi urut osoittavat, että Ktesibios ja hänen seuraajansa osasivat rakentaa ilmapumpun ja hallitsivat jopa pneumatiikan perusteet.

Antiikin teknikoista ja tiedemiehistä huomattavin oli Arkhimedes (287-212), joka on antanut aiheen moniin merkillisistä koneista kertoviin tarinoihin (joiden totuusarvo ei aina ole ehkä kovin suuri). Arkhimedeen suuri panos tekniikan historiaan on siinä, että hän selitti perustavat mekaaniset periaatteet systemaattisesti ja teoreettisesti. Formaalisen selityksen saivat ennen kaikkea "yksinkertaiset koneet" - kalteva taso, kiila, ruuvi, vipu ja pyörä. Useimmat näistä olivat varmasti jo vanhastaan hyvin tunnettuja. Mutta koska ne ovat tärkeitä peruselementtejä mutkikkaammissa konstruktioissa, oli niiden systemaattinen selittäminen tietysti tärkeää. Lisäksi on väitetty, että kierre - ruuvissa, pultissa ja mutterissa sovellettu periaate - on ollut erityisen merkittävä teknisen kehityksen kannalta. "Kierteen käytännön sovellutuksissa", kirjoittaa Bjarne Huldén, "antiikin tekniikka löysi uuden kolmiulotteisen liikekäsityksen, avaruudellisen tiedon, jolla oli ratkaiseva merkitys keskiajalle - jolloin mekaniikka ja instrumenttitekniikka kukoistivat - asti jatkuneelle kehitykselle."

Arkhimedes kykeni hyödyntämään yksinkertaisia koneita käytännössä. Kiinnostava esimerkki tästä on "Arkhimedeen ruuvi" - laite, jolla voitiin nostaa vettä tasolta toiselle. Kerrotaan jopa, että hän konstruoi monimutkaisen planeettajärjestelmämallin. Eräs arkeologinen löytö vahvistaa - kuten kohta näemme - että kreikkalaisilla oli hallussaan myös tuollaisten mutkikkaiden, kellontarkkojen mekaanisten mallien valmistamiseen tarvittava tekninen taito.

Siten ei ole epäilystäkään siitä, etteikö antiikin aikana olisi elänyt huomattavan teknisen taidon omaavia tiedemiehiä. Lisäksi kreikkalaiset olivat taitavia rakentajia. Amfiteatterissa ei tarvittu kovaäänisiä. Näyttelijät saivat suoran kontaktin yleisöön koska rakennus oli akustisesti täydellinen. Tähän voitaisiin lisätä myös kertomukset roomalaisesta insinööritaidosta. Roomalaisethan tunnetaan esimerkiksi rakentamistaan teistä sekä akvedukteista ja muista vesihuoltojärjestelmistä.

Tekninen taantuma...

Mitä sitten merkitsee väite, jonka mukaan antiikkia leimasi tekninen taantuma? Tällöin tarkoitetaan, että akveduktit ja muut esimerkit hyvästä rakennustekniikasta eivät ole pelkästään kreikkalaisille ja roomalaisille tyypillisiä. Samanlaista teknistä taitoa esiintyi jo aiemmissa korkeakulttuureissa. Ktesibioksen, Heronin ja muiden keksimillä teknisillä ihmeillä ei ollut itse asiassa käytännön taloudellista merkitystä. Sen sijaan Aleksandriassa eläneet keksijät käyttivät tietojaan leikkikaluihin tai taikatemppuihin, joilla papit pyrkivät tekemään vaikutuksen kansaan.

Vesiratas on eräs kiinnostava esimerkki, jota monet ovat käyttäneet havainnollistamaan kuinka välinpitämättömiä antiikin ihmiset saattoivat olla uuden tekniikan käytännöllisten mahdollisuuksien suhteen.

Vesirattaan tarkkaa alkuperää ei tunneta. Yhden keksijän nimeäminen on mahdotonta. Kirjallisissa lähteissä, jotka voidaan ajoittaa ensimmäiseltä vuosisadalta eKr. peräisin oleviksi, mainitaan kuitenkin vesimyllyt. Vaikka vesiratas mahdollistikin energiateknisen vallankumouksen, oli sen leviäminen antiikin yhteiskunnassa monien historioitsijoiden mukaan huomattavan hidasta. Mitä tämä osoittaa, ellei suurta välinpitämättömyyttä tekniikan käytännön soveltamisen suhteen?

Perinteinen selitys tälle oletetulle välinpitämättömyydelle on, että antiikin Kreikka ja Rooma olivat orjayhteiskuntia. Niin kauan kuin orjat tekivät työt, ei vapaa kansalainen - joka oli tieteellisesti ja filosofisesti sivistynyt - alentunut pohtimaan teknisiä sovellutuksia tuotannollisessa yhteydessä. Tätä asennetta ilmentävät erityisesti vaikutusvaltaiset filosofit Platon ja Aristoteles. Orjat, sanoi Aristoteles, "ovat ihmisiä, joiden luonnollinen tehtävä on käyttää ruumistaan työhön, ja joiden lahjat ilmenevät parhaiten siinä". Platon, joka ei pitänyt käsityöläisiä tasavertaisina kansalaisina, kirjoitti työn olevan aina "vierasta kaikelle ihmisarvolle ja olevan tietyissä suhteissa jopa antiteesi sille, mikä ihmisessä on perustavinta".

...vai edistys?

Moderni tutkimus on kuitenkin hyvin perustein kyseenalaistanut perinteisen kuvan antiikista teknisen taantuman kautena.

Itse asiassa antiikissa ei ole lainkaan havaittavissa merkittävän teknisen edistyksen puutetta. Örjan Wikander on päinvastoin osuvasti kiinnittänyt huomiota siihen ristiriitaan, että antiikin ajan käänteentekevien keksintöjen dokumentoitu olemassaolo tulkitaan todisteeksi teknisestä taantumasta. Sen sijaan vesirattaan keksiminen tulisi tietysti nähdä teknisen edistyksen ilmentymänä.

Muita esimerkkejä antiikin ajalta peräisin olevista perustavanlaatuisista keksinnöistä ovat hammaspyörä ja ruuvi. Kaikki ymmärtävät mikä merkitys niillä on teknisissä yhteyksissä. Lisäksi on huomautettu, että myös käytettävissä olleiden energiaresurssien - ennen kaikkea eläinten työn - entistä tehokkaampi hyödyntäminen merkitsi suurta edistystä. Örjan Wikanderin mukaan joukolla vallankumouksellisia keksintöjä, jotka mahdollistivat liikkeen muuntamisen muodosta toiseen, tuli olemaan ratkaiseva merkitys viimeisiltä vuosisadoilta eKr. lähtien.

"Hammaspyörän avulla voitiin nostaa tai laskea pyörimisliikkeen nopeutta ja muuntaa se horisontaalisesta vertikaaliseksi tai päinvastoin. Pyörän akselissa olevan sakaran avulla voitiin saada aikaan katkonainen liike ja käyttää näin esimerkiksi pudotusvasaraa.

Samaan aikaan luotiin joukko laitteita, joiden avulla eläin pystyi tekemään aikaisemmin ihmisille kuuluneen työn: "pompeijilainen" tiimalasimylly jauhojen jauhamiseen; suuriin leipomoihin soveltuva pyörivä taikinanvaivauskone; trapetum, "kollerimylly" oliivien murskaamiseen; sekä saqiyan, joka suorakulmaisen hammasvaihteen ja ketjunosturin avulla nosti vettä ylemmälle tasolle." Muita esimerkkejä teknisestä kehityksestä olivat roomalaisten kehittämät betonointi- ja lasinpuhallusmenetelmät.

Antiikin tekniikan kuvaan kuuluu, että tekninen kehitys oli suurinta niinä vuosisatoina, joina orjuus oli yleisintä. Perinteinen selitys roomalaisten ja kreikkalaisten välinpitämättömyydelle tekniikan suhteen näyttää siten epäuskottavalta. Ja samaa on sanottava tuosta oletetusta välinpitämättömyydestä.

Antiikin aikana eli myös kirjailijoita, jotka käsittelivät tekniikkaa. Eräs näistä oli Vitruvius, joka muutamia vuosikymmeniä eKr. kirjoitti teoksen, jossa hän esitti yhteenvedon teknisestä tietämyksestään. Teoksen nimi on Kymmenen kirjaa arkkitehtuurista. Se ei käsittele pelkästään rakennustaitoa, vaan myös vesivoimaa, ajanlaskua ja "koneita hallitsevia periaatteita". Siten Vitruviuksen esimerkki osoittaa, että jo antiikin aikana oli olemassa eräänlaisia insinöörien ohjekirjoja. Eikä Vitruvius ollut taatusti ainoa laatuaan. Ongelma on kuitenkin siinä, että muita teoksia ei ole säilynyt.

Viimeksimainittu seikka antaa vihjeen siitä, minkä vuoksi antiikin tekniikasta on niin erilaisia käsityksiä. Kuva antiikista perustuu suuressa määrin kirjallisiin lähteisiin. Kreikkalaiset ja roomalaiset filosofit ja kirjailijat suhtautuivat - syystä joka jo mainittiin - melko välinpitämättömästi tekniikkaan ja käytännön työhön. Ja silloin kun kirjoituksia on ollut olemassa, ne eivät ole säilyneet. Vasta kun kirjallisia lähteitä täydennetään arkeologisella lähdemateriaalilla, saadaan täydellinen kuva antiikin teknisestä kehitystasosta.

On tehty myös yksittäisiä löytöjä, jotka paljastavat hämmästyttävän korkean teknisen taidon. Tunnetuin näistä on niin kutsuttu Antikythera-löytö. Kyseessä on kreikkalaisen laivan hylystä löydetty metallimöykky, joka on ajoitettu ensimmäiseltä vuosisadalta eKr. peräisin olevaksi. Modernien tutkimusmenetelmien avulla on sen alkuperäinen ulkomuoto voitu selvittää. Näyttää siltä, että möykky on peräisin laitteesta, jossa oli erittäin monimutkainen hammaspyörämekanismi. Puukotelo, johon mekanismi oli asetettu, oli kooltaan noin 300x150x75 millimetriä. Mekanismi koostui noin kolmestakymmenestä hammaspyörästä (joukossa ensimmäinen tunnettu tasauspyörästö) sekä kolmesta erilaisilla asteikoilla varustetusta osoitintaulusta. Sen tarkoitus oli toimia mekaanisena kalenterina, joka osoitti auringon ja kuun aseman ja suhteellisen liikkeen sekä tärkeimpien tähtien nousu- ja laskuajat eri aikoina.

Antikythera-löytö osoittaa, että antiikin ajalla oltiin erittäin taitavia metallintyöstössä ja hammaspyörämekanismien käyttämisessä. Vastaavien löytöjen puuttuminen selittyy metalliromun arvokkuudella. Metalliesineet uudelleenmuotoiltiin ja uudelleenkäytettiin kerta toisensa jälkeen. Jälkimaailma voi saada aavistuksen muinaisesta metallintyöstöstä vain hautalöydöistä tai tapauksista, joissa on tapahtunut jokin onnettomuus, esimerkiksi haaksirikko.

Wikander on myös kyseenalaistanut Heronin ja muiden keksijöiden mekaanisten ihmeiden kuittaamisen leikkikaluiksi tai taikatempuiksi, joilla pyrittiin huiputtamaan herkkäuskoista kansaa. Automaateilla oli todennäköisesti mielekkäämpi tarkoitus.

"Nämä huomattavat ja vakavat tiedemiehet, jotka pitivät itseään liian etevinä käyttääkseen aikaansa "mitättömiin" käytännön toimiin, eivät tietenkään ole...tuhlanneet sitä lasten leluihin tai herkkäuskoisille suunnattuihin taikatemppuihin. Sen sijaan kyse oli perustavia teoreettisia periaatteita kuvaavien mallien valmistamisesta. Mallien tarkoitus oli ainakin osittain kuvata näitä periaatteita alemmalla tasolla oleville teknikoille ja insinööreille, jotka tekisivät sitä, mihin tiedemiehet pitivät itseään liian etevinä. Automaatit näyttivät helppotajuisella ja usein ytimekkäällä tavalla, kuinka periaatteet toimivat ja kuinka niitä voivat soveltaa käytännössä jopa ne, joilla ei ole perusteellisempaa teoreettista koulutusta."

Antiikin ajalta on myös muita esimerkkejä mallien hyväksikäytöstä. Tavallista oli esimerkiksi, että antiikin matemaatikot käyttivät konkreettisia mekaanisia malleja geometristen lauseiden tutkimiseen ja ilmaisemiseen. Maailmankaikkeuden malli, jota Platon kuvasi myytin keinoin, oli olemassa luultavasti myös tämänpuoleisessa maailmassa niin kutsutun armillaarikehän tai sisäkkäisten ruukkujen muodossa. Tällaista mallia, joka kuvasi maailmankaikkeuden rakennetta ja taivaankappaleiden mutkikkaita liikeratoja, säilytettiin Akatemiassa, Platonin Ateenaan perustamassa kuuluisassa oppilaitoksessa.

Antiikin perintö

Edellisestä on käynyt selville, että käsitys antiikista teknisen taantuman aikakautena ei ole oikeutettu. Huolimatta orjuuden yleisyydestä ja käytännön ruumiilliseen työhön kohdistuneesta halveksunnasta, jota Platonin ja Aristoteleen kaltaiset vaikutusvaltaiset filosofit ilmaisivat, oli antiikin sivilisaatio monessa suhteessa teknisesti kehittynyt ja luova.

400- ja 500-luvuilla jKr. tapahtuneen Rooman valtion häviämisen myötä päättyi antiikki kulttuuriaikakautena. Rooman valtio hajosi kolmeen kulttuurialueeseen: läntiseen latinankieliseen kristikuntaan, kreikankieliseen Bysanttiin sekä eteläiseen ja itäiseen arabialaiseen kulttuuriin.

500-600-lukujen Eurooppa - latinankielinen kristikunta - kuvataan usein primitiiviseksi ja sivistymättömäksi. Maanosa oli harvaan asuttu ja alkukantaisen maanviljelyn yhteydessä olevia asumuksia erottivat toisistaan valtavat metsät. Antiikin perintöä - tarkoitetaan sillä sitten filosofiaa ja tiedettä tai tekniikkaa - pitivät hallussaan Bysantti ja arabit sekä kansat, jotka arabialaisten/islamin 600-luvulla tapahtuneen ekspansion jälkeen joutuivat näiden vaikutuksen alaiseksi. Erityisesti arabialainen kulttuuri on ollut keskeisessä roolissa ja se ansaitsisi kokonaan oman lukunsa. Tyydymme tässä kuitenkin toteamaan, että kun Eurooppa alkoi 1000-luvulta eteenpäin osoittamaan merkkejä nopeasta kulttuurisesta kehityksestä, tapahtui tämä usein arabeilta peräisin olevien käännösten ja lainojen ansiosta.

Seuraavassa luvussa tarkastelemme sydänkeskiajan ekspansiivista eurooppalaista yhteiskuntaa.